Loppuuko kaikki aikanaan?

Viime päivityksessä yleiltiin (YLE, se mediayhtiö u know) ja tässä päivityksessä jatketaan samalla linjalla, mutta aivan asiasta! Tänään taas nimittäin tapahtui jotain niin ylimaalisen ihanaa. Käväisin jo toistamiseen Yleisradiolla tapaamassa populaa ja tällä kertaa sain jopa jotain konkreettista aikaiseksi nimittäin sain sovittua itselleni työharjoittelupaikan kyseiseen taloon! Aloitan siis Yle Tuotannossa ensi syksyllä ja innoissani odotan tulevaa tuntematonta. Minä, radiolle uskollinen työläinen siirryn television puolelle ja se jos mikä vasta on jännää! Asia ei millään tavalla ole kuitenkaan huono koska tykkään myös kuvallisesta puolesta ja nyt työharjoittelun kautta saan ehkä vielä syvemmän kosketuksen kyseiseen viestintävälineeseen. En vain malta odottaa syksyyn! 

Se on jotenkin hassua, että vielä pari viikkoa sitten oli sellainen olo, että mistään ei tule mitään ja että omille haaveilleen on annettava periksi. Tänään kuitenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, että jouduin jopa karsimaan työmahdollisuuksia ja päättää, että mistä olen kaikista eniten kiinnostunut ja mistä voisi olla eniten minulle hyötyä. Ja tämä päätös siis kohdistui Pasilan suuntaan. 

Miulle on muutenkin sattunut niin paljon iloisia asioita, että alkaa ihan pelottamaan se, että jossain vaiheessa tulee sitten hirveästi jotain pahaa ja ikävää. Vai onko se sittenkään välttämättä totta, että kaikki hyvä loppuisi aikanaan? En ainakaan halua ajatella niin. Ehkä se on hieman myös omasta ajatusmaailmasta kiinni.

Jos jotain kuitenkin kaipaisi vielä lisää olisi ihmiset. Onhan ihmisiä Helsingissä vaikka kuinka paljon, mutta kaipaisin ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa. Tällä hetkellä kaupungissa on muutama ihminen, jolle tietää että voi soittaa ja kysyä jonnekkin, mutta ei näitäkään ihmisiä voi kiusata aina. Kun olin tekemässä muuttoa Helsinkiin, kerrottiin minulle, että kannattaa asennoitua siihen, että ensimmäiset kolme kuukautta menee yksin ollessa ja että sen jälkeen alkaa löytämään ne omat ympyrät. Tuntuu vaan niin vaikealta olla omassa rauhassa. Jotkut ihmiset pärjäävät omillaan hyvinkin, mutta mie tarviin melkein jokaiseen asiaan jonkun toisen ihmisen mukaan, jotta voin nauttia asiasta oikeasti. Ehkä jonkinlaisella sopeutumisella siihen yksinäisyyteenkin tottuu, mutta itselleni tämä muutos tapahtui niin nopeasti, että huh huh. Vielä kuukausi sitten asuttiin Annikan kanssa saman katon alla, miulla oli ystäviä, joille pystyi soittamaan ja lähteä käymään heidän luonaan miltei aina kun teki mieli. Eihän sitä pidäkään odottaa, että tilanne pysyisi samanlaisena enää siinä vaiheessa kun muuttaa yksin uuteen tuntemattomaan kaupunkiin, mutta Helsingissä on niin paljon tekemistä, että masentavaa kun ei ole ihmistä kenen kanssa välttämättä tehdä kyseisiä asioita. Mutta pitää olla kuitenkin kiitollinen, että olen saanut edes ne pari kaveria täältä, joihin voi olla edes joskus yhteyksissä!

Äskeinen angsti teksti oli pohjustusta eiliseen päivääni. Kuuden päivän pituisen työputken jälkeen minulla oli kerrankin vapaapäivä ja tietenkään silloin KUKAAN siis ei KUKAAN vastannut miun puheluihin!! Lopulta turhauduin ja lähdin ulkoilemaan yksinään kaupungille ja se jos mikä oli masentavaa. Oli aivan liian aurinkoista ja iloista kaikkialla missä tuli käveltyä. Myös kansanedustaja Ben Zyskowicz istui hyvin onnellisena terassilla Suomi-paita päällä.

Jaksoin noin tunnin kävellä kunnes päätin raahautua takaisin kotiin päin. Kotimatkalla klo 16 aikaan älysin, etten ollut avannut suutani kertaakaan koko päivän aikana! Ja se oli hyvinkin erikoista. En harrasta itsekseni puhumista, mutta tuolloin oli pakko sanoa ääneen "mie en oo sanonu mitään koko päivänä!". Ihan vaan sen takia, että sai varmistettua että oma puhekyky on vielä tallella.

Koko Helsingin söpöin ratikka tuli vastaan! 

Tänään aamulla miun asunnon viereisellä parkkipaikalla valmisteltiin jonkin videon kuvauksia. Jos en ihan väärin käsittänyt niin joku musavideo oli kyseessä. Artisteja en tunnistanut, koska istuivat valmiiksi jo autossa odottamassa kuvausten alkua.

Miulla on ehkä parhaimmat mahdolliset lenkkimaisemat!

Tällaista tällä kertaa. Mie niin yritin tehdä tästä päivityksestä iloisen ja kaikkee pinkkii, mutta tällasee angstiiha tää sitte päätyi. Lopetetaan tämä teksti kuitenkin iloisiin tunnelmiin: MIE SAIN TYÖHARJOITTELUPAIKAN YLELTÄ JEE!