Sipsit ahdistelevat!

Lauantai. Töistä tultu kotia. Kaupasta ostettu sipsipussi. Sipsit ovat sourcream & onion-makua. Sipsipussi avautuu... o'ou....
Oon siis niiiiiiiiiiiiiiiiiin perso suolaiselle, etenkin sipsille! Terveet ihmiset nauttii sipsejä kohtuudella pitkin iltaa, mutta mulla kokonainen pussi tyhjenee yhdessä illassa. Eikä siihen tarvita kuin vaan pari tuntia aikaa. Tarvitsen apua!!!

Päivät ovat taas vilisseet töitä tehdessä pääasiassa, joten elämässä ei ole mitään mullistavaa ainakaan omasta mielestä tapahtunut. On ehkä jotenkin sairaaloista, että saan miun päiviin täytettä nimenomaan töiden kautta. Hyvänä esimerkkinä eilinen päivä, jolloin mulla oli työt klo 10-16. Töistä päästyäni mua suorastaan ahisti koska ihmiset olivat asennoitumassa viikonloppuun ja sen rientoihin, mutta mulla ei ollut mitään missään tiedossa ja muutenkin oli työpäivä seuraavana päivänä. Sainkin loppupäivälle pelastuksen kun äkillisesti tarvittiin työntekijää Espooseen kauppaan. Teinpä siis töitä klo 10-21. N o  l i f e .

Muutama päivä sitten jono pelastusautoja ajoivat mun kämpän ohitse kohti Linnanmäkeä. Parin ekan pelastusauton kohdalla en reagoinut asiaan, mutta kun pelastusautoja ajoi toisensa perään lisää ja lisää kämpän ohitse, nytkähti minulla niskassa ja toimittajan vaistoni heräsivät jälleen. Laitoin äkkiä kengät jalkaan, otin kameran messiin ja juoksin Linnanmäelle. Siellähän se operaatio oli alkamassa. Lintsin maisemajuna oli jumittunut ja palomiesten täytyi nostaa matkustajat pois vaunuista. Nappasin kameralla kuvat paikan päältä ja lähetin lehteen kyseiset matskut.

Seuraavana päivänähän se minun kuvani jo komeili Ilta-Sanomien päivän lehdessä. Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä sitten rakastan toimittajan työtä! Se on niin mahtavaa hommaa, että olemn valmis tekemään sitä miltei ilmaiseksi. Olisi niin mahtavaa jos saisin tulevaisuuteni kyhäiltyä kyseisen ammatin ympärille. Toivottavasti saankin vielä joku päivä.

Miulla on suuri mysteeri käynnissä koska jokin asia tahraa miun vaatteet. Kyseisessä kuvassa miun aluslakana pesun jälkeen. Tollaista tahraa pienempänä versiona oli nähtävissä ennen pesua, mutta pesun jälkeen tilanne riistäytyi kokonaan käsistä. En tajua, että mikä pilaa mun vaatteet/lakanat!! Mun yhdessä valkoisessa t-paidassakin menee sellainen keltainen viiva pitkin selkää. Mitä ihmettä?! En voi muuta kysyä.

Seuraavana päivänä tapasin Terhin, joka oli käymässä Helsingissä. Raukkaparka oli aivan hukassa koska oli jättämässä välistä oman alansa työkeikan ja menossa maalaamaan jotain lol vessaa. Onneksi olen näin hyväsydäminen ihminen joka osaa aivopestä ihmiset oikeisiin asioihin ja sain hänet jäämään Helsinkiin punkkaamaan mun kämpälle. Kyseinen ehdotus oli todellakin vaivan väärti minunkin  kohdalleni koska sain:

a) Aivan mahtavan maalauksen/ taulun/  teoksen tai jonkun muun tollaisen koristeen, jota Annika väittää tiskirätiksi. Mie kuitenkin rakastuin tähän Terhin antamaan tuparilahjaan! AIVAN UPEA!

b) Sain ehkä parhaimman iltapalan ikinä. Oli patonkia, erilaisia juustoja, appelsiinia, tuoremehua ja kaikkea nam nam nam!!! Seuraavana aamuna ei tehnytkään sitten mieli enään syödä koska edellisenä iltana oli tullut nautittua ihan kunnolla safkoista. Aamiaisen väliin jättäminen kuitenkin kostautui töissä, jossa vatsa ja pää oli aivan sekaisin koko päivän. Syynä lienee aamiaisen väliin jättäminen ja vähäiset yöunet. Minuun vaikuttaa vähäinen unen määrä aina jonkun ihmeen takia vatsan kautta.

Samana sekavana päivänä tein visiitin Linnanmäelle. Tällä kertaa en kuvaten jotain oumaigaad-häppeninkiä, vaan ihan upeasta säästä nauttien! Kierrettiin puistoa ympäri Leelan kanssa ja muuten vain chillailtiin. Oli kyllä aivan mahtavaa vaikka missään laitteessa ei tullut kummemmin käytyä. Ainut laite oli näköalatorni, johon siihenkin oli ilmainen sisäänpääsy. Kyseisen laitteen kautta pääsi ihailemaan kyllä ah, niin kaunista kotikaupunkia!

Leelan tarjoama multaperuna. Oikeasti... kuinka moni uskoo ton olevan karkki?!

Eilisessä työpaikassa vietettiin pitkäaikaisen työntekijän eläkkeelle siirtymistä. Kun menin kahvihuoneeseen kohtasin tämän komistuksen heti. Mietin, että mitäköhän työpaikalla tuumattaisiin jos minä keikkatyöläinen menisin nappaamaan ensimmäisen palan kakusta ennen kuin edes itse juhlaväki olisi paikalla. Olihan kuitenkin minun kahvituntini aika ja ei mulla ole aikaa myöhemmin tulla nauttimaan kakusta!

Tää oli vähän epätoivoinen blogipäivitys, mutta en pysty nyt keskittymään kaikenlaiseen turhaan ja syvälliseen jorinaan, koska tuo sipsipussi tyhjenee hyvin uhkaavaa vauhtia tuossa vieressä ja mun on pakko lähteä koneelta, jotta en söisi koko pussia yhtenä iltana. Aatella... mulla jää syömättä osa sipseistä... pelottavaa.. 

Tähän loppuun vielä tilattua tekstiä: NIMELTÄ MAINITSEMATON IHANA YSTÄVÄNI (Viivi) SAI UUDEN AU PAIR-PERHEEN ITALIASTA! Eli hän pääseekin lähtemään tuohon upeaan maahan ja hankkimaan elämyksiä vuoden verran kyseisestä paratiisista. Oon niin iloinen hänen puolestaan, mutta samalla hyvin surullinen koska en tiedä miten pärjään vuoden ilman häntä:((

Loppuuko kaikki aikanaan?

Viime päivityksessä yleiltiin (YLE, se mediayhtiö u know) ja tässä päivityksessä jatketaan samalla linjalla, mutta aivan asiasta! Tänään taas nimittäin tapahtui jotain niin ylimaalisen ihanaa. Käväisin jo toistamiseen Yleisradiolla tapaamassa populaa ja tällä kertaa sain jopa jotain konkreettista aikaiseksi nimittäin sain sovittua itselleni työharjoittelupaikan kyseiseen taloon! Aloitan siis Yle Tuotannossa ensi syksyllä ja innoissani odotan tulevaa tuntematonta. Minä, radiolle uskollinen työläinen siirryn television puolelle ja se jos mikä vasta on jännää! Asia ei millään tavalla ole kuitenkaan huono koska tykkään myös kuvallisesta puolesta ja nyt työharjoittelun kautta saan ehkä vielä syvemmän kosketuksen kyseiseen viestintävälineeseen. En vain malta odottaa syksyyn! 

Se on jotenkin hassua, että vielä pari viikkoa sitten oli sellainen olo, että mistään ei tule mitään ja että omille haaveilleen on annettava periksi. Tänään kuitenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, että jouduin jopa karsimaan työmahdollisuuksia ja päättää, että mistä olen kaikista eniten kiinnostunut ja mistä voisi olla eniten minulle hyötyä. Ja tämä päätös siis kohdistui Pasilan suuntaan. 

Miulle on muutenkin sattunut niin paljon iloisia asioita, että alkaa ihan pelottamaan se, että jossain vaiheessa tulee sitten hirveästi jotain pahaa ja ikävää. Vai onko se sittenkään välttämättä totta, että kaikki hyvä loppuisi aikanaan? En ainakaan halua ajatella niin. Ehkä se on hieman myös omasta ajatusmaailmasta kiinni.

Jos jotain kuitenkin kaipaisi vielä lisää olisi ihmiset. Onhan ihmisiä Helsingissä vaikka kuinka paljon, mutta kaipaisin ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa. Tällä hetkellä kaupungissa on muutama ihminen, jolle tietää että voi soittaa ja kysyä jonnekkin, mutta ei näitäkään ihmisiä voi kiusata aina. Kun olin tekemässä muuttoa Helsinkiin, kerrottiin minulle, että kannattaa asennoitua siihen, että ensimmäiset kolme kuukautta menee yksin ollessa ja että sen jälkeen alkaa löytämään ne omat ympyrät. Tuntuu vaan niin vaikealta olla omassa rauhassa. Jotkut ihmiset pärjäävät omillaan hyvinkin, mutta mie tarviin melkein jokaiseen asiaan jonkun toisen ihmisen mukaan, jotta voin nauttia asiasta oikeasti. Ehkä jonkinlaisella sopeutumisella siihen yksinäisyyteenkin tottuu, mutta itselleni tämä muutos tapahtui niin nopeasti, että huh huh. Vielä kuukausi sitten asuttiin Annikan kanssa saman katon alla, miulla oli ystäviä, joille pystyi soittamaan ja lähteä käymään heidän luonaan miltei aina kun teki mieli. Eihän sitä pidäkään odottaa, että tilanne pysyisi samanlaisena enää siinä vaiheessa kun muuttaa yksin uuteen tuntemattomaan kaupunkiin, mutta Helsingissä on niin paljon tekemistä, että masentavaa kun ei ole ihmistä kenen kanssa välttämättä tehdä kyseisiä asioita. Mutta pitää olla kuitenkin kiitollinen, että olen saanut edes ne pari kaveria täältä, joihin voi olla edes joskus yhteyksissä!

Äskeinen angsti teksti oli pohjustusta eiliseen päivääni. Kuuden päivän pituisen työputken jälkeen minulla oli kerrankin vapaapäivä ja tietenkään silloin KUKAAN siis ei KUKAAN vastannut miun puheluihin!! Lopulta turhauduin ja lähdin ulkoilemaan yksinään kaupungille ja se jos mikä oli masentavaa. Oli aivan liian aurinkoista ja iloista kaikkialla missä tuli käveltyä. Myös kansanedustaja Ben Zyskowicz istui hyvin onnellisena terassilla Suomi-paita päällä.

Jaksoin noin tunnin kävellä kunnes päätin raahautua takaisin kotiin päin. Kotimatkalla klo 16 aikaan älysin, etten ollut avannut suutani kertaakaan koko päivän aikana! Ja se oli hyvinkin erikoista. En harrasta itsekseni puhumista, mutta tuolloin oli pakko sanoa ääneen "mie en oo sanonu mitään koko päivänä!". Ihan vaan sen takia, että sai varmistettua että oma puhekyky on vielä tallella.

Koko Helsingin söpöin ratikka tuli vastaan! 

Tänään aamulla miun asunnon viereisellä parkkipaikalla valmisteltiin jonkin videon kuvauksia. Jos en ihan väärin käsittänyt niin joku musavideo oli kyseessä. Artisteja en tunnistanut, koska istuivat valmiiksi jo autossa odottamassa kuvausten alkua.

Miulla on ehkä parhaimmat mahdolliset lenkkimaisemat!

Tällaista tällä kertaa. Mie niin yritin tehdä tästä päivityksestä iloisen ja kaikkee pinkkii, mutta tällasee angstiiha tää sitte päätyi. Lopetetaan tämä teksti kuitenkin iloisiin tunnelmiin: MIE SAIN TYÖHARJOITTELUPAIKAN YLELTÄ JEE!

Visiitti media-assistentin Mekassa

Päivät täällä Helsingissä alkavat tuntua päivä päivältä kotoisimmilta. Kaupungissa on hyvin paljon asioita joihin tutustua yhäkin, mutta on asioita, jotka on muuttunut aivan arjeksi. Älysin tämän asian tänään työmatkalla Espooseen. Hyppäsin normaaliin tapaan ratikkaan asunnon viereisestä pysäkistä, matkustin keskustaa, menin Kampin linja-autoasemalle, otin sanomalehtien jakajalta päivän Metro-lehden, menin bussiin, luin bussimatkalla paikalliset uutiset ja perille tultua menin töihin. Elämä on kuitenkin so far juuri sellaista kuin mitä halusinkin ja odotin tältä paikalta. Toivon ettei moni asia tulisi muuttumaan ainakaan hirveän konkreettisesti. Jos muuttuu, niin toivottavasti edes positiivisella tavalla. On vaan niin hienoa, että asia mitä on odottanut monen vuoden ajan vastaa niin hyvin odotuksia kun se vihdoin ja viimein toteutuu.

Töihin mentyä ei kuitenkaan meininki enään ollut niin arkista ja normia. Tänään oli nimittäin kassakoulutuspäivä, joka tarkoitti mun kohdalla ensimmäistä päivää kassan toisella puolella nököttämistä! Ainakin nyt jäi hyvät fiilikset kyseisestä duunista ja innolla odotan seuraavaa kassavuoroa. Voihan se olla, että kyseinen työtehtävä muuttuu aivan samanlaiseksi peruskauraksi, kuten kaikki muutkin osastot kaupassa. Huomenna vielä kouluttautumaan S-ketjuun ja sitten olen taas astetta professionaalempi (lol mikä taivutus) kaupassa!

Helsingissä avattiin eilen ensimmäiset itsepalvelukassat, jotka sijaitsevat oikeastaan melkein mun vieressä sijaitsevassa S-marketissa. Oon yrittänyt keksiä syytä niiden tarpeellisuudelle, mutta en vain tajua, että mihin niitä tarvitaan? Työntekijämäärääkään se ei kummoisemmin vähennä koska kyseisten itsepalvelukassojen äärellä on kuitenkin myyjät, jotka valvovat asikkaiden asiointia kassalla. Vai onko tämä meininki menossa oikeasti siihen suuntaan, että kaikki tehdään robottimaiseksi ja ihmiset heitetään kadulle pyörittelemään peukaloitaan? En ymmärrää... Yhden positiivisen asian ystäväni keksi näistä kassoista: " Asiakaspalvelu oli vertaansa vailla, hoidinhan kaiken itse ". 

Kauppaduunin jälkeen matkustin jokaisen mediatyöläisen Mekkaan: Yleisradion toimitiloihin. Visiitti Pasilassa oli enemmän kuin vaan siistiä! Oli hienoa nähdä kyseiset tilat ja välineistöt, joilla tuotetaan ohjelmistoa Suomen kansalaisille päivästä toiseen. Vielä upeampaa oli tietenkin tavata itse tekijöitä ja yrittää itse vähän änkeytyä mukaan porukkaan. Helppoahan se ei tällä alalla ole, mutta taistelu jatkuu voittoon saakka!

Studio, jossa tehdään mm. a-studiota. Illan ohjelmaa valmisteltiin vierailuni aikana. Pakko kyllä tänään katsoa kyseinen ohjelma ja katsoa, että kuinka hyvin toteutuu ne suunnitelmat, joista ohjaaja ja kuvaajat keskustelivat sillä hetkellä.

Pitihän sitä käydä lämmittämässä penkki valmiiksi illan vierasta, ulkoministeri Erkki Tuomiojaa varten.

Kaikki vaan näyttää niin paljon suuremmalta television kautta katsottuna.. Taustalla aamuohjelman studio.

Voevoevoe.. toivon niin paljon, että joku kaunis päivä matkustaisin sellaiseen työhön, jota oikeasti rakastan ja johon minulla on suuri intohimo. Tuntuu vaan, että se pelkkä intohimo ei meinaa riittää aina, vaan asian ratkaisee se aina niin paljon kiusaava raha! Tekisi melkein mieli sanoa, että mä voin tehdä ilmaiseksi töitä, mutta se ehkä ei antaisi hirveän ammattimaista kuvaa itsestäni : D Tiedän vaan, että olisin hyvä työssä ja tekisin sen kunnolla!

Tähän loppuun hieman osanottoa ystävälleni, jolla kusi tilanne aika ilkeästi. Rakas ystäväisenä oli lähtemässä ensi kuussa Italiaan vuodeksi au pair-tehtäviin. Hän oli myynyt suuren osan omaisuudestaan, ostanut lennot ja tehnyt kaiken mahdollisen, mitä voisi tehdä kun ollaan aloittamassa elämää uudessa paikassa eikä olla varmoja paluusta Suomeen.
Nyt tämä au pair-perhe ilmoitti ettei voikaan ottaa häntä Italiaan... kiva.. Aloin miettimään, että kuinka tyhjä ja muutenkin ontto olo tollaisesta voi tulla kun yht' äkkiä kaikki, mihin on valmistautunut onkin epäonnistunut. Toivon, että hän saa selvitettyä asiat jollain ihme tavalla, jotta hän saisi lähdettyä matkaan ja elämään!
Itsellänikin on aikamoinen hinku muuttaa ulkomaille aina välillä, mutta nyt se on laantunut ainakin hetkellisesti. Ehkä sen takia, että en välttämättä haluaisi luopua asunnosta ja aloittaa sitä samaa asunnon metsästyshelvettiä enään uudestaan. Ja asumisympäristö on muutenkin niin erilainen kuin mitä se oli silloin, kun oli palava tarve muuttaa pois tästä maasta. Katsotaan sitten, että minkälaiset on fiilikset talvella...

Nyt unettaa jotenkin ihmeen paljon, joten taidanpa olla aika hurja ja mennä nukkumaan hyvin ajoissa tänään. Hyvvee yöt!

Tulevaisuus on nyt

Torstaiaamu alkoi heräämällä klo 9.27 katsoen kelloon ja ajatuksella "oh shit". Niin mahtava älypuhelin oli ottanut lopputilin eikä ollut suostunut herättämään minua. Yhdeksäksi oli sovittuna iholääkärin tapaaminen ja kyseinen vastaanoton missaaminen ei ole mitään ilmaista puuhaa. Onneksi tilanne saatiin loppujen lopuksi hoidettua ja pääsin klo 11 vastaanotolle. Mainitsinkin aiemmin palaneista jaloistani, jotka yhä punottavat mikä on hyvin erikoista koska palamisesta on aikaa jo melkein 2 kk. Samanlaista hämmästystä se aiheutti myös lääkärissä, jossa ei myöskään oltu varmoja siitä, että mikä asia voisi pitkittää näin pitkään jalkojen parantumista. Nyt on hankittu muutamat hassut rasvat aivan veikkauksella ja nyt katsotaan, että parantuuko jalat vai irtoavatko. En kyllä olisi uskonut, että Teneriffan loman jälkimainingeista olisi tullut näin työläitä... Lääkäristä oli aika suunnata kohti Imatraa, jonka kautta matka jatkui Outokumpuun valmistujaisjuhliini.

RTV09:n valmistuneet + Liisa, joka ei päässyt paikalle

Nyt se olisi sitten ohi. Kolmen vuoden uurastus palkittiin viime perjantaina kun käteen annettiin päättötodistus ja kaksi stipendiä (yksikköstipendi, sekä opiskelijakunnan myöntämä stipendi)! Oikeastaan ei näitä kolmea vuotta voi kutsua edes uurastukseksi. Ei sillä etteikö olisi tullut rehkittyä valmistumisen eteen, mutta lähes kaikkia työ, mitä on tämän alan parissa tullut tehtyä, on ollut pelkästään nautittavaa. On samalla helpotus, mutta myös sääli, että koulun täytyi loppua. On nimittäin epävarmaa, että milloinka seuraavan kerran voi media-alan työtehtäviin osallistua.

Valmistujaisten jälkeen suunnattiin Viivin perheen kesämökille, joka on sillä tavalla erikoinen, että mökki on alkuperäiseltä idealtaan omakotitalo. Ajan myötä tekolammen ympärille on pystytetty lisärakennuksia ja kaikki on uusittu niin viihdyttäväksi ja mukavaksi. Monet ovat sitä mieltä, että kesämökki ei ole kesämökki jos siellä on liikaa mukavuuksia, mutta Viivin perheen kesämökki oli juuri mukavuustasoa minun makuuni!

Siinä hieman karulaatuisia kuvia mökkeilystä. Ruokaa oli ja PALJON! Nam nam nam nam... Minä ja Jennakin pystyttiin toteuttamaan hyvin meidän yhteiset pekonifantasiamme.. krhm.. siis...

Luokkaa tulee ikävä ja suuresti. Se on jotenkin niin hassua, että tämän kolmen vuoden aikana ei läheskään kaikkien kanssa ole ollut niin paljon tekemisissä. Lähinnä ainoastaan koulun kautta. Silti kun oli hyvästien aika, tuntui kun olisi hyvästellyt perheensä. Jotenkin outoa kuinka huomaa niin kaukaisten ihmisten olleenkin niin läheisiä. Olen saanut luokaltani myös todella hyviä ystäviä ja heidän hyvästelyyn en edes suostunut. Anteeksi osanomaisille, mutta miusta aivan liian traagista halailla ja sanoa hyvät jatkot, koska on pakko tapahtua niin, että näitä ihmisiä tulee näkemään vielä myöhemmin! Inhottavaa kun kaikki vain hajaantuvat eri puolille Suomea, mutta olihan tämä odotettavissa..

Surkuttelun jälkeen kivoihin asioihin! Meikäläiset ja mummi olivat myös raahautuneet valmistujaisjuhliin ja juhlien jälkeen minua odotti oikein oikein kiva valmistujaislahja meikäläisiltä. Nimittäin rannekello!

 En ole kummoisemmin rannekelloihmisiä, mutta tämän yksilön näkeminen oli rakastumista ensi silmäyksellä. Vaikka siitä ei tulisikaan katsottua aikaa, on se silti oikein käytännöllinen ainakin ulkomuotonsa puolesta!;)

Kellon lisäksi sain lahjaksi rahaa ja se tulee todellakin hyötykäyttöön! Alkaa tämä työttömyys jo tässä vaiheessa tuntumaan. Sinänsä on aika hassua kutsua itseänsä työttömäksi, koska työpaikkani kautta olen vähä väliä töissä jossakin kaupassa. Olisi vaan niin hyvä saada vakinaistettua paikkaansa jossai sillä tavalla, että arki olisi arkea ja maksujen maksamista eikä jatkuvaa jännittämistä siitä, että minkälainen palkka tällä kertaa tulee. Saatan ehkä olla hieman malttamaton koska hei haloo, muutin vasta muutama viikko sitten Helsinkiin ja nyt jos panikoin sitä, että mulla ei oo tarpeeksi hyvää duunia! Sentään jotain hommaa edes on! Pitäisi ehkä vähän rauhoittua, mutta olen niiiiin huono odottamaan!

Maanantaina kävin virallistamassa oman työttömyyteni työkkärissä ja tänään onkin ollut sitten paperien pyörittelyn vuoro Kelassa. Kelassa hurahti sellaiset 2 tuntia, josta 1,5 tuntia meni jonottamiseen. Tänään tuli tyyliin ensimmäistä kertaa ikävä pienen kaupungin elämää, koska siellä sentään viraston palvelutiskit veti sujuvasti! Kun lopulta oli minun vuoroni päästä palveltavaksi, selvisi että minulla ei ole kaikkia tarvittavia liitteitä tuen saamiseen. Eli taistelu rahan puolesta jatkuu yhäkin! Ihmettelen vain sitä, että kuka kehtaa väittää etteikö valtion tuella elävät tekisi mitään? Tästä jonottamisesta ja tuhansien paperien kantelusta pitäisi jo melkein pelkästään saada palkkaa!

 Kun olin vihdoin ja viimein selvinnyt toimistolta pois, oli pakko tuulettua pihalla ulkoillen. Löysin oikein kivan lenkkipolun. En tiedä, mikä on polun nimi mutta se kiertää Helsingin keskustan viereisen lammen. Maisemat olivat upeita ja lenkkipolkukin todella hyvä! Ja aivan sairaan paljon hölkkäilijöitä! Onko jotkut maratoonit tulossa pian vai mitä?! Tunsin niin läskiksi itseni kun itse olin lenkkeilylinjalla, eli reippasta kävelytahtia. Joskus tullut itsekkin hölkkäiltyä, mutta siitä on jo pari vuotta aikaa. Kuitenkin se, että juoksevia ihmisiä juoksee koko ajan ohitse laittaa itsensäkin juoksufiiliksiin. Tuntui koko ajan, että joku olisi tuuppinut selästä, että "juokse, juokse!". Loppumatkasta ryhdistäydyin ja hölkkäsin loppumatkan kotia. Ja oikeassahan minä olin pelkojeni kanssa. Huonossa kunnossa ollaan! Täytyisi ehkä ängetä noiden hölkkääjien sekaan useamminkin? Pitäisi vaan hankkia kunnon lenkkivaatteet ja lenkkarit niin sitten olisi oikein bueno!

Huomenna olisi aika suunnata jälleen Espooseen töihin. Tällä kertaa kassakoulutukseen! Hieman jännittää, että mitä siitäkin tulee, mutta se selviääpi sitten huomenna. Tai viimeistään siinä vaiheessa kun kassan saldoa tarkastetaan. Töiden jälkeen käyn vielä piipahtamassa Pasilassa, mutta siitä ensi kerralla lisää;)